Vampyyri on mytologiaan, kansanperinteeseen ja nyttemmin populaarikulttuuriin kuuluva olento, joka tyypillisesti syntyy henkiin heränneestä ruumiista ja juo ihmisten tai eläinten verta. Vampyyrillä on usein yliluonnollisia voimia kuten kyky muodonmuutokseen. Vampyyritarinoita on esiintynyt ympäri maailman ja kaikkina aikakausina. Sana vampyyri tulee todennäköisesti turkinkielen sanasta oupir, joka merkitsee verenimijää.
Vampyyrimyytit[]
Vampyyrit muinaisaikoina[]
Muinaisen Babylonian demonitarustoon kuului Iida-niminen vampyyriolento. Se luultavasti periytyi juutalaiseen mytologiaan lapsia vainoavana Iida-olentona. Muinaisten egyptiläisten jumalatar Sekhmet joi erään myytin mukaan vereen sekoitettua alkoholia. Homeroksen Odysseiassa Odysseuksen Manalassa kohtaamat aaveet joivat verta. Roomalaiset tunsivat Strix-linnun, joka joi verta ja söi ihmislihaa. Strix on romanialaisen Strigoi-vampyyrin edeltäjä. Varhaisissa slaavilaisissa myyteissä vampyyri joi verta ja pelkäsi hopeaa (vaikkakaan ei tuhoutunut siitä), ja se voitiin surmata leikkaamalla siltä pää irti ja asettamalla se jalkojen väliin, lävistämällä sen sydän tai jokin tärkeä elin miekalla (joissakin tapauksissa miekan pitää olla pyhitetty) tai lyömällä puuvaarna sen sydämeen. Ensimmäiset englantilaiset vampyyritarinat on dokumentoitu 1100-luvulta.
Vampyyrit myöhemmissä kansantarinoissa[]
Rikkain vampyyritarinaperinne löytyy Itä-Euroopasta ja Kreikasta. Eräänä syynä lienee ortodoksinen uskonto, joka piti mätänemättömiä ruumiita vampyyreina, kun taas katolilaiset pitivät niitä pyhimyksinä.
Eri maailmankolkkien vampyyrimyytit poikkeavat toisistaan. Kaikkein kuuluisin vampyyrimuoto on transylvanialainen vampyyri. Se on punatukkainen, ristihuulinen, kolkon näköinen ja kalpea. Sillä on yhteenkasvaneet kulmakarvat, pahanhajuinen hengitys, karvaiset kämmenet, terävät kynnet ja kulmahampaat, täyteläiset, punaiset huulet ja kiiluvat silmät, joissa on tuijottava katse. Kiinalainen vampyyri saa voimansa kuunvalosta, kun taas määriläinen vampyyri jättää käärinliinansa hautaan ja karkaa uhriensa kimppuun alastomana. Baijerilainen vampyyri nukkuu vasen silmä auki ja peukalot yhteenliitettyinä.
Meksikolaisella vampyyrillä on lihaton kallo, bulgarialaisella vain yksi sierain. Brasilialainen vampyyri kietoo jalkansa plyysiin ja lähestyy uhriaan äänettömin, kissamaisin askelin. Venäläisellä vampyyrilla on purppuran väriset kasvot ja se on eläessään niskuroinut kirkkoa vastaan tai ollut noita.
Veren imeminen näkyy kuuluneen erityisesti itäeurooppalaisten vampyyrien perusolemukseen, vaikka monissa tarinoissa vampyyreilla ei ole mitään tekemistä veren kanssa. Joillakin alueilla vampyyrit tyytyivät vain karjaeläinten vereen tai lypsivät karjan kuiviin. Joissakin tarinoissa vampyyrin pureman aiheuttamaan verenhukkaan kuollut ihminen nousee haudastaan vampyyrina. Tämän voi ehkäistä, mikäli varmistetusti vampyyrin tappaman ihmisen pää leikataan ruumiista irti ja suuhun laitetaan valkosipulia. Jos vampyyrin ei haluta palaavan, haudataan sen ruumis tienristeykseen tai vatsalleen, ja isketään vaarna sen läpi maahan. Vampyyrin voi yleensä tappaa survaisemalla puuvaarnan sen sydämen läpi tai polttamalla sydämen. Krusifiksi, villiruusu, vihkivesi ja paksut valkosipuliköynnökset ehkäisevät tarinoiden mukaan vampyyrien saapumista taloon. Joidenkin myyttien vampyyrit eivät voi mennä taloon sisälle, jos niitä ei ole ensin kutsuttu sinne. Kastamalla minkä tahansa terävän esineen kuolleen miehen vereen ja tekemällä haavan vampyyriin se halvaantuu koska veri ei ole "puhdasta".
Vampyyrimyyttien mahdolliset syyt[]
Katalepsia aiheuttaa syvän tajuttomuustilan, josta herääminen voi kestää jopa viikkoja. Potilasta voitiin tässä tilassa kehittymättömämmän lääketieteen aikana luulla kuolleeksi, ja hänet saatettiin haudata elävältä. Herättyään arkussa hän luonnollisesti huusi, ja tämmöisiä huutoja pelättiin. Joskus hauta, jossa epäiltiin olevan vampyyri, kaivettiin auki ja huomattiin, että kalmo oli verentahrima, mikä tietenkin vahvisti uskomusta, että kyseessä oli vampyyri. Todennäköisempi selitys on, että elävältä haudattu oli kauhuissaan ja nälissään syönyt omaa lihaansa. Ihmiset pelkäsivät vielä 19. vuosisadalla elävältä hautaamista niin paljon, että hautoihin asennettiin laitteita, joilla saattoi ilmoittaa, että ei ollut kuollut. Ranskan akatemia palkitsi tohtori Jostin, kun tämä oli keksinyt nännien nipistämiseen tarkoitetut pihdit, joilla voitiin melko varmasti osoittaa kalmo kuolleeksi.
Öisin hautausmailla nähtiin kulkevan merkillisiä hahmoja. Ne olivat todennäköisesti kalmovarkaita, jotka myivät kalmoja lääkäreille tutkittaviksi, mutta niitä luultiin vampyyreiksi. Joskus kun avattiin hautoja, jossa epäiltiin olevan vampyyri, havaittiin hautojen olevan tyhjiä. Tästä pääteltiin, että vampyyri oli noussut haudasta imeäkseen verta. Tämmöisistä haudoista kalmot oli useimmiten todennäköisesti vienyt juuri kalmovaras.
Epämuodostumat ja muut poikkeamat kasvoissa tai kehossa ovat mahdollisesti antaneet vaikutteita vampyyrimyyttiin. Kristinusko on aikanaan vahvistanut käsitystä siitä, että tietyllä tavalla synnissä kuollut ihminen voisi paholaisen vaikutuksesta joutua jatkamaan maanpäällistä vaellustaan muita vainoten. Toiseksi vampyyrimyyttien aiheuttajaksi on usein arveltu harvinaista perinnöllistä veritautia porfyriaa, joka aiheuttaa muun muassa vahvaa valonarkuutta ja jonka yleinen oire on anemia. Varsinaisia todisteita porfyrian yhteydestä vampyyrimyyttiin ei kuitenkaan ole, eikä selitystä pidetä enää yhtä uskottavana kuin aiemmin, kun sairauden esimerkiksi virheellisesti luultiin helpottuvan verta juomalla. Vampyyrien valonarkuus ei myöskään niinkään kuulu alkuperäisiin myytteihin, vaan on modernia perua. Myös vesikauhua eli raivotautia on pidetty mahdollisena vampyyrimyyttien syynä.
Vampyyri-nimitystä käytetään yleisesti myös verivampyyriheimoon (Desmodontidae) kuuluvista lepakoista, joiden on myös katsottu liittyvän vampyyrimyytteihin.
Vampyyrit uudemmassa fiktiossa[]
Kirjallisuudessa[]
John Polidori julkaisi Englannissa New Monthley Magazinessa vuonna 1819 The Vampyre -novellinsa. Se oli ensimmäinen moderni vampyyrikertomus, ja se kertoi tarinan verenhimoisesta lordi Ruthvenista. Englanninkielisen kirjallisuuden ulkopuolella tunnettuja varhaisia vampyyritarinoita ovat muun muassa Nikolai Gogolin Viy (1835) ja Guy de Maupassantin Le Horla 1886.
Polidorin kertomuksesta sai vaikutteita 1872 ilmestynyt Sheridan le Fanun tunnettu vampyyrinovelli Carmilla. Carmilla puolestaan vaikutti vuonna 1897 ilmestyneeseen Bram Stokerin romaaniin Dracula, mikä lienee vampyyrikirjallisuuden kuuluisin kirja. Dracula perustuu etäisesti historialliseen henkilöön Vlad Seivästäjään. Stokerin kirja loi modernin vampyyrimyytin ja teki siitä myöhemmin populaarikulttuurin osan. Stokerin vampyyrimyytille oli ominaista selvä eroottinen lataus: vampyyri valitsee mieluiten uhrikseen nuoren kauniin naisen, ja itse verenjuontitoimitus on hekumallinen kokemus niin vampyyrille kuin uhrillekin. Vampyyri onkin ajan saatossa muuttunut julmasta pedosta eräänlaiseksi kiehtovaksi, romanttiseksi ja traagiseksikin olennoksi.
Uudempaa vampyyrikirjallisuutta edustaa esimerkiksi kirjailija kirjailija Anne Rice, joka on myös vaikuttanut vampyyrikuvaan Vampyyrikronikat-romaaneillaan. Myös Stephenie Meyerin luoma Houkutus-nuortenkirjasarja on saavuttanut suosiota.
Elokuvissa[]
Varhainen vampyyrielokuva oli vuoden 1922 saksalainen mykkäfilmi Nosferatu. Erityisesti Dracula-rooleista tuli tunnetuksi Bela Lugosi. Myöhemmin brittiläinen Hammer Film kuvasi 8 Dracula-elokuvaa, joista kuudessa näyttelee pääosaa Christopher Lee. Mikään Hammerin tuottamista elokuvista ei ollut uskollinen Stokerin romaanille. Francis Ford Coppola ohjasi 1992 suurella rahalla Bram Stokerin romaanille uskollisen filmatisoinnin Bram Stokerin Dracula, joka sai ristiriitaisen vastaanoton. Vuonna 1994 ilmestyi Anne Ricen kirjan pohjalta tehty Veren vangit (Interview with the Vampire: The Vampire Chronicles), jonka pääosissa nähtiin Tom Cruise ja Brad Pitt. Vuonna 2008 Robert Pattinson esitti Edward Anthony Cullen nimistä nuorta vampyyriä Stephenie Meyerin Twilight -kirjaan perustuvassa samannimisessä elokuvassa.
Televisiossa[]
Television puolella vampyyrifiktiota edustavat muun muassa sarjat Buffy, vampyyrintappaja ja Angel sekä vuosina 1966–1971 tehty kauhusaippuasarja Dark Shadows, josta tehtiin vuonna 1991 uusi, 12-osaiseksi jäänyt versio. Jälkimmäistä versiota on esitetty Suomessa MTV3-kanavalla nimellä Yön vampyyrit. Uutuus vampyyriaiheisten tv-sarjojen joukossa on yhdysvaltalainen True Blood. Se alkoi pyöriä HBO-kanavalla vuonna 2008 ja Suomessa sarjaa on esittänyt Canal+.
Moderni vampyyri[]
Vaikka vampyyreihin ei enää llllllllllllllllyyri on mustaan, goottityyliseen pukuun pukeutunut elegantti ja oppinut mies tai nainen, joka kulkee öisin äänettömästi, kykenee lentämään ja nukkuu päivisin maan alla. Vampyyri ei kestä suoraa auringonvaloa, sillä se saa hänen ihonsa höyrystymään ja muuttaa hänet tuhkaksi. Vampyyri ei kestä alkoholia lainkaan. Vampyyrin kuvajaista ei näy peilissä, eikä olentoa voi valokuvata tai filmata. Selvä tunnusmerkki on terävät kulmahampaat, joilla vampyyri puree uhriaan kaulaan juodakseen tämän verta. Joissakin tarinoissa vampyyrinaiset pukeutuvat prostituoiduiksi houkutellakseen näin helpommin miehiä. Suurin osa näistä käsityksistä on myöhäistä perua; aiemmin vampyyri oli enemmänkin epäihmismäinen hirviö.