FANDOM


Alkemisti.jpg

William Fettes Douglasin (1822–1891) maalaus Alkemisti.

Alkemia on muinainen, alkemistien harjoittama oppi, jonka tarkoituksena oli valmistaa kultaa vähemmän jaloista metalleista tai saada aikaan ns. viisasten kivi, jolla voitiin saavuttaa ikuinen elämä. Myös kiinalaiset alkemistit uskoivat alkemistien luomien eliksiirien voivan tuottaa kuolemattomuuden. Myöhemmän eurooppalaisen alkemian edustajat käsittivät alkemistiset prosessit myös vertauskuvallisiksi kertomuksiksi henkisestä kehittymisestä. Alkemiaan kuului aineksia silloisista kemiasta, fysiikasta, taiteesta, metallurgiasta, lääketieteestä, astrologiasta, mystiikasta ja uskonnosta.

Sana ”alkemia” tulee arabian sanasta al-kimiya tai al-khimiya. Samaa alkuperää on myös sana kemia, jossa on vain jätetty pois alussa oleva arabian artikkeli al.

Alkemian historia Muokkaa

Alkemian alkuhetket sijoittuvat hellenistiseen Aleksandriaan noin vuoteen 100 jaa., jolloin egyptiläinen metallurgia ja kreikkalainen filosofia kohtasivat, ja Kiinaan toiselle vuosisadalle eaa. Aleksandrian uusplatonistit keräsivät vanhoja egyptiläisiä käsikirjoituksia, ja uskoivat näiden oleva peräisin egyptiläiseltä Thosis-jumalalta, joka samaistettiin erityisesti Egyptissä kreikkalaiseen Hermeeseen. Tämän tuloksena syntyi synkretistinen Hermes Trismegistos -jumaluus, jota varsinkin keskiajan jälkeen pidettiin tarumaisena oppineena ja alkemistien oppi-isänä. Hermeen nimestä juontaa myös käsite ”hermeettiset tekstit”.

Aleksandrialainen alkemia kukoisti 300-luvulle asti. Tämän jälkeen alkemia kukoisti islamilaisessa maailmassa ja Euroopassa 1100–1600-luvuilla tieteelliseen vallankumoukseen asti. Vuonna 1404 Englannin kuningas Henrik IV määräsi, että alkemian harjoittamisesta tuli langettaa kuolemanrangaistus, sillä ajateltiin, että jos alkemisti onnistuisi saavuttamaan tavoitteensa, hän tuottaisi valtavia määriä kultaa ja horjuttaisi koko talousjärjestelmää. Myöhemmin kuitenkin kuningatar Elisabeth I pestasi palvelukseensa alkemisteja täyttämään valtion rahakirstuja.

Merkittävimpiä alkemisteja ovat olleet Bolos (1. vuosisadalla jaa.), Zosimos (2. vuosisadalla jaa.), Jabir ibn Hayyani (8. vuosisadalla jaa.), Rhases (tai al-Razi, 864–925) ja Paracelsus (1493–1541). Ranskalainen Fulcanelli edustaa viime vuosisadan suuria alkemisteja. Myös fyysikkona tunnettu Isaac Newton harjoitti ja tunsi alkemiaa kattavasti. Samoin Newtonin kanssa väitellyt filosofi ja yleistiedemies Leibniz uhrasi paljon aikaa alkemialle. Empiirisen tieteen ohjelmaa julistanut Francis Bacon piti puolestaan alkemisteja ”sokeina empiristeinä”, joilta puuttuu systemaattinen metodi.

Vuonna 1783 Lontoon kuninkaallinen tiedeakatemia kutsui jäsenensä James Pricen esittelemään, miten hän oli onnistunut muuttamaan elohopean kullaksi. Hän kuitenkin epäonnistui yrittäessään toistaa kokeensa, jonka hän väitti aiemmin onnistuneen. Kokeen jälkeen hän joi kolmen virkaveljen nähden sinihappoa ja kuoli.

Alkemia tieteenä Muokkaa

Alkemiaa on totuttu pitämään taikauskona ja epätieteellisenä toimintana sekä nykyisen kemian vastakohtana. Alkemian monet perusväitteet ovatkin nykytiedon vastaisia, ja alkemistien tavoite luoda kultaa kemiallisin keinoin ei voinut onnistua. Kulta ja muut vanhastaan tunnetut metallit kuitenkin tunnistettiin alkuaineiksi vasta 1700- ja 1800-lukujen taitteessa.

Alkemia muistutti nykyistä kemiaa siinä, että se pyrki tavoitteeseensa myös kokeellisin keinoin. Alkemistit eivät kuitenkaan kokeiden epäonnistuessa juurikaan arvostelleet omia teorioitaan (esimerkiksi neljästä alkuaineesta) vaan syyttivät koelaitteistoaan.[1] Alkemistien pyrkimykset olivat myös välttämättömiä nykyaikaisen kemian synnylle, sillä alkemistit kehittivät monia kemian kehitykselle välttämättömiä välineitä ja valmistivat uusia yhdisteitä.

Alkemistien menetelmät olivat karkeita. Yleensä he aloittivat sekoittamalla huhmareessa kolmea ainetta: metallimalmia (lähinnä epäpuhdasta rautaa), jotain toista metallia (usein lyijyä tai elohopeaa) ja orgaaniperäistä happoa (tyypillisimmin hedelmistä tai kasviksista saatua sitruunahappoa). Näiden hienontamiseen käytettiin jopa puoli vuotta, jotta ne sekoittuisivat täydellisesti, ja sitten sekoitusta alettiin kuumentaa varovasti upokkaassa. Lämpötilaa nostettiin hitaasti, kunnes saavutettiin ihannelämpötila, ja sitä pidettiin yllä kymmenen päivää. Prosessi oli vaarallinen, sillä siinä syntyi myrkyllisiä höyryjä, ja moni ahtaassa, ilmastoimattomassa tilassa työskennellyt alkemisti menehtyikin elohopeahöyryn aiheuttamaan myrkytykseen. Monet muut menettivät vähitellen järkensä joko elohopea- tai lyijymyrkytyksen vuoksi. Kuumennusprosessin jälkeen seos sekoitettiin happoon.

Seuraava askel oli aineseoksen höyrystäminen ja uudelleen tiivistäminen, toisin sanoen tislaus. Tislausprosessi oli kaikkein vaikein ja eniten aikaa vaativa vaihe, ja usein alkemisti tarvitsi vuosia päästäkseen haluamaansa lopputulokseen. Myös tämä vaihe oli vaarallinen, sillä laboratoriossa piti koko ajan palaa tuli. Onnettomuuksia sattui usein. Ellei kokeidentekijä joutunut tulipalon uhriksi tai aineseos mennyt hukkaan puutteellisen teknisen osaamisen takia, saatettiin ottaa seuraava askel – askel, joka oli selvimmin yhteydessä mystiikkaan. Tislauksen lopetushetken näet määräsi useimpien alkemistien tekstien mukaan ”merkki”. Niissä oltiin kuitenkin täysin erimielisiä siitä, milloin tai miten merkki tulisi. Alkemistiparan oli vain odotettava ja jossain vaiheessa päätettävä, että otollisin hetki tislauksen lopettamiseen oli saapunut. Seuraavaksi seos poistettiin tislauslaitteistosta ja siihen lisättiin hapettavaa ainetta. Yleensä käytettiin salpietaria (kaliumnitraattia), joka oli tuttu ainakin muinaisille kiinalaisille ja hyvin mahdollisesti myös aleksandrialaisille. Metallimalmin rikin yhdistyttyä orgaanisen hapon hiileen alkemistilla oli kuitenkin nyt käsissään aivan sananmukaisesti räjähtävä sekoitusta: ruutia. Moni myrkytykseltä ja liekeiltä välttynyt alkemisti päätti päivänsä lentämällä taivaan tuuliin yhdessä laboratorion kanssa. Ne, jotka olivat suoriutuneet kaikista tähänastisista tehtävistä, saattoivat siirtyä viimeisiin, ratkaiseviin työvaiheisiin. Ensin sekoitus suljettiin erikoisastiaan ja sitä lämmitettiin varovasti. Kun materiaali oli tämän jälkeen jäähdytetty, lopputuloksena olisi pitänyt olla valkoista kiinteää ainetta, niin kutsuttua valkoista kiveä, jonka avulla alkemistit uskoivat voivansa muuttaa epäjalon metallin hopeaksi. Sitten seurasi kaikkein kunnianhimoisin vaihe: ensin tislettä kuumennettiin ja sitten se jäähdytettiin ja puhdistettiin, jotta saataisiin aikaan punaiseksi ruusuksi kutsuttua punaista kiinteää ainetta. Tämän vaiheen oli määrä johtaa itse viisasten kiven valmistukseen.

Viisasten kiven on väitetty olevan myös kaikkien aineiden esi-isä, ns. ”Prima Materia”. Alkemistien keskeisiä uskoja ”Prima Materian” suhteen oli, että kaikki aineet sisältävät sitä. Erään teorian mukaan edellä mainittujen kolmen aineen, metallimalmin, lyijyn/elohopean ja happojen lisäksi, esimerkiksi aamukaste sisältää paljon ”Prima Materiaa”.

Suhteellisen ja absoluuttisen tiedon ensyklopedia osa 2Muokkaa

Kaikkien alkemistien menetelmien tarkoituksena on jäljitellä maan syntyä tai lavastaa se uudelleen.

Tarvitaan kuusi toimenpidettä. Kalsinointi. Mädättäminen. Liuottaminen. Tislaus. Fuusio. Sublimointi.

Nämä kuusi toimenpidettä suoritetaan neljässä vaiheessa: keittämisvaihe eli mustennus, haihduttamisvaihde eli valkaisu, sekoittamisvaihe eli kellastus ja lopulta sublimointivaihe, joka tuottaa kultajauhetta.

Jauhe on samankaltaista kuin taikuri Merlinillä tarussa "pyöreän pöydän ritarit".

Laitetaan vain jauhetta jonkun henkilön tai esineen päälle, ja tämä muuttuu täydelliseksi.

Monet kertomukset ja myytit kätkevät itse asiassa tämän poppakonstin rakenteeseensa.

Esimerkiksi Lumikki. Lumikki on alkemistien valmistusprosessin lopputulos. Miten Lumikki saadaan aikaan. Seitsemän kääpiön avulla (kääpiö eli gnoomi sanasta gnosis eli tietämys). Seitsemän kääpiötä edustavat seitsemää metallia: lyijy, tina, rauta, kupari, elohopea, hopea ja kulta.

Metallit puolestaan liittyvät seitsemään planeettaan: Saturnus, Jupiter, Mars, Venus ja Merkurius sekä aikoinaan planeetoiksi luetut Kuu ja Aurinko.

Planeetat taas liittyvät ihmisen seitsemään yleisimpään ominaisuuteen: äreä, yksinkertainen, uneksiva jne.

-Edmond Wells-

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. Hudson, John: Suurin tiede – kemian historia, s. 47. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 1995. ISBN 951-884-171-3.

Ad blocker interference detected!


Wikia is a free-to-use site that makes money from advertising. We have a modified experience for viewers using ad blockers

Wikia is not accessible if you’ve made further modifications. Remove the custom ad blocker rule(s) and the page will load as expected.

Ympäri Wikian verkkoa
Hae mainospaikkaa

Satunnainen wiki